Miksi olen halunnut gerbiilikasvattajaksi?

Löysin gerbiilikasvatukseni kotisivujen arkistoista tekstin, jonka olen kirjoittanut vuonna 2015. Tuolloin vasta suunnittelin kasvattajaksi ryhtymistä, eikä ensimmäistäkään poikuetta ollut vielä syntynyt. Tekstissä pohdin syitä, että miksi kasvattajaksi haluan. Näin olen kirjoittanut:

***

Miksi haluan gerbiilikasvattajaksi?

Miksi niitä on niin monta? Eikö muutama gerbiili riitä? Miksi haluat kasvattajaksi? Veikkaan, että tässä on kysymyksiä, joihin saatan tulevaisuudessa joutua vastaamaan. Meillä on tällä hetkellä 8 gerbiiliä ja sekin määrä tuntuu joistakin olevan jo suuri. Entä sitten, kun gerbuja alkaa olla sellainen määrä, kuin kasvattajilla nyt yleensä tuppaa olemaan? Tyyliin 20-30 kpl? Siinä sitä voi riittää monella ihmettelemistä :).

Niin, miksi sitten haluan gerbiilikasvattajaksi ja suuren gerbolan ”emännäksi”? Miksi yksi gerbiililauma yhdessä terraariossa ei riitä?

– Normaalia (?) suuremman eläinmäärän pitäminen on aina kiehtonut minua. Muistan jo ihan lapsesta, että esimerkiksi leikeissäni mielikuvituseläimiä (vaikkapa koiria) oli aina isompi lauma, ei koskaan yksi.
– Nuoresta naisesta saakka lemmikkien kasvatustyö ja kaikki mitä siihen liittyy on kiinnostanut kovasti. Muistan jo koiraharrastamisen aikaan, että nimekkäät Cavalier kasvattajat olivat ihan idoleitani :).
– On mielenkiintoista omistaa erilaisia gerbiileitä, joilla on kaikilla omanlaiset persoonallisuutensa sekä seurata erilaisten gerbulaumojen puuhia ja laumakäyttäytymistä. Ja pitää niistä hyvää huolta ♥.
– Pienten gerbujen syntymää, kasvua ja kehitystä on varmasti ihana seurata.
– Sukutaulut, genetiikka, gerbujen erilaiset värit ja niiden periytyminen on todella mielenkiintoista. 
– Haluisin ”luoda jotain omaa” (toki nöyrin mielin ja luontoa kunnioittaen). Oman gerbiililinjan kasvattaminen ja sen pitkällä tähtäimellä tapahtuva parantaminen aina enemmän ja enemmän kohti rotumääritelmää kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta (ja toki haastavaltakin).

Tässä joitain vastauksia kysymyksiin. Tietenkin ymmärrän, ettei kasvattaminen olen vain tällaista ”ruusuilla tanssimista” ja olenkin jo psyykannut itseäni siihen, miten valmistautua erilaisiin haasteisiin ja kasvatustyön surullisempiin puoliin (kuten vaikkapa poikasten menehtymiseen). Tässä postauksessa pääpointtina on nyt siis kuitenkin ne positiiviset jutut ja se miksi kasvatustyö kiehtoo erityisen paljon! Mutta siis: Jalat kuitenkin maassa, vaikka pää onkin pilvissä :D.

***

Olipas kyllä hauskaa lukea tämä nyt, kun ensimmäisten poikueiden syntymästä on jo 5½ vuotta. Ja ihmeellistä kuinka hyvin olenkaan osannut ennakoida ja nähdä asioita. Ihan samoja juttuja voin allekirjoittaa tänäkin päivänä, kuin mitä olen vuonna 2015 ranskalaisin viivoin kirjannut ja viimeisessä kappaleessa pohtinut. Niin näitä hienoja puolia kuin myös ”ei ruusuilla tanssimista” on kuluneisiin vuosiin mahtunut.

Ehkä jos jotain tähän kirjoitukseen tänä päivänä vielä lisäisin, niin viimeiseen ranskalaisen viivan kohtaan kirjaisin rotumääritelmän lisäksi terveyden ja luonteen. Vaikka itse muistankin näitä pitäneeni aina oleellisina pointteina kasvatuksessani, mutta tänä päivänä sen kirjaisin tähän listaankin ihan ylös ja nähtäville.

Ps. Alun pohdintoihin siitä, että millaisia kysymyksiä tulen saamaan. Tyypillisin kysymys ja ”kestosuosikki” on ollut joka vuosi: Kuinka monta sulla niitä on? (Linkistä klikkaamalla pääsee lukemaan, että monta niitä tällä hetkellä nyt onkaan :)).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s